PÄÄOMA JA VOITTO

Voitto on kapitalismia liikuttava voima. Jos pääoma ei löydä voittoa tuottavia sijoituskohteita, se näivettyy. Anwar Shaikh kysyy kirjansa kuudennessa luvussa Capital and Profit, mitä pääoma sitten on. Tässä alustuksessa keskitytään joihinkin Shaikhin luvussa 6 esittämiin pääomaa ja voittoa koskeviin perusajatuksiin.

Pääomakierto ja voittofunktio

Pääomaa käytetään voiton teon prosessissa. Tavarankierron yksinkertaisessa muodossa tavaran vaihtaminen rahaan ja taas uuteen tavaraan tapahtuu vaihtokauppa-periaatteella:

TAVARA – RAHA – TAVARA (T – R – T)

Tässä niin sanotussa tulojen kiertokulussa (the circuit of revenue), eli yksinkertaisessa tavarankierrossa esim. työntekijä myy työvoimaansa markkinoilla, saa palkan ja kuluttaa sen hyödykkeisiin ja rahoitusvarallisuuseriin (financial assets) edelleen samoilla markkinoilla. Raha liikkuu poispäin kuluttajasta ja lopputulos on plus miinus nolla, koska tavarat vain vaihtavat omistajaa.

Marxin näkemys pääoman kiertokulusta tarjoaa puolestaan päinvastaisen, mutta erinomaisen tavan tunnistaa ja identifioida pääoma. Marxin kuuluisa kaava on:

R – T – R’

Tässä pääoman kiertokulussa (the circuit of capital) alun perin investoitu raha (R) palaa takaisin investoijalle lisärahan (‘) kanssa. Kyseessä ei ole retorinen silmänkääntötemppu, vaan Shaikhin mukaan pääoman kiertokulkua määrittää pääoman tarkoitus: kierrossa olevat tavarat ovat kierrossa vain, jotta ne voisivat tuottaa voittoa. Rahamääräinen investointi tuotantoon tehdään voittoa silmällä pitäen, ja kaikki pääomakierron vaiheet ovat tämän voittofunktion osia.

Tästä seuraa johtopäätös, että toiminnan tarkoitus määrittelee funktion. Pääomamuodossa investoitu ja kulutustarkoituksessa kulutettu raha ovat kaksi eri asiaa: ostatko hedelmän syödäksesi sen vai myydäksesi sen voitolla. Kädessä olevan kolikon tuijottaminen hyödyttää yhtä paljon voittofunktion ymmärtämisessä kuin lasin tiputtaminen lattialle painovoimalain hahmottamisessa.

Tulojen ja pääoman kiertokulut kuitenkin vaikuttavat toisiinsa, koska esimerkiksi työntekijöiden palkat ovat osa yritysten pääomamenoja (capital expenditure) samalla kun palkoilla ostetut hyödykkeet ja rahoitusvarallisuuserät ovat osa yritysten voittomotivoitunutta myyntiä. Kaikella työvoiman aktiivisuudella tai kaikilla tuotantovälineillä ei ole pääomafunktiota, vaan vain jos ne toimivat pääoman kiertokulun piirissä, eli ovat pääomakierron osia voiton tekemiseksi.

Kaksi kokonaisvoittojen lähdettä

Klassiset taloustieteilijät tunnistivat kaksi ongelmaa suhteessa mataliin voittoihin:

  1. tuotanto-ongelman, jossa yritykset eivät kykene tuottamaan riittävästi hyödykkeitä, ja;
  2. realisointiongelman, jossa yritykset eivät kykene myymään tuottamiaan hyödykkeitä.

Koska taloustieteilijät kuitenkin tunnistivat yritysten kyvyn mukauttaa tuotantoaan toivotulle tasolle ja sopeuttaa tarjontansa markkinakysyntään, he kysyivät fundamentaalisemman kysymyksen: mikä määrittää kokonaisvoiton suuruuden niissä olosuhteissa, joissa yritykset kykenevät myymään kollektiivisesti tuottamansa tavarat?

Sir James Steuart esittää, että kokonaisvoitto (aggregate profit) muodostuu kahdesta lähteestä:

  1. positiivisesta voitosta, eli prosessista, joka lisää yleisen hyvän määrää, ja;
  2. suhteellisesta voitosta, eli prosessista, jossa tehdään siirtoja olemassa olevan varallisuusvarannon sisällä.

Shaikh antaa suhteellisen voiton ideasta esimerkin. Tulet kotiisi ja huomaat, että upouusi TV:si on varastettu. Kirjanpidon näkökulmasta kotitaloutesi varallisuus on nyt laskenut 500€. Murtovaras saa varastetusta telkkarista 200€ panttilainaamosta, josta se taas myydään 500 euron hintaan eteenpäin, josta panttilainaajalle jää 300 euron nettovoitto. Näin ollen kehkeytynyt kokonaisvoitto on 300€. Toisaalta tämä siirto kierron sisällä on vähentänyt 300€ kotitalouksien kokonaisvarallisuutta, koska sinä hävisit 500€, murtovaras sai 200€ ja TV:n ostaja maksoi 500€.

Keskeinen idea on, että kotitalousvarallisuuden menetys kirjataan tulojen kiertokulun piirissä, kun taas pääoma-arvon lisäys kirjataan pääoman kiertokulun piirissä. Kokonaiskirjanpidossa ne tasoittuvat, mutta eivät liikekirjanpidossa, jossa voitot sijaitsevat. Pelkät siirrot kiertojen välillä lisäävät kokonaisvoittoja vaikkeivät varsinaiset varallisuusarvot ole maailmassa lisääntyneet.

Marx ja positiivinen voitto

Vaikka Marx oli kiinnostunut myös suhteellisista voitoista (hän kutsuu niitä luovutusvoitoiksi), keskittyy hän positiivisiin voittoihin. Marxin argumentti on, että positiivisia voittoja esiintyy, vaikka kaikki tavarat myytäisiin arvostaan. Tämän tarkoitus oli alleviivata, etteivät epätasainen tulonjako tai tulonsiirrot ole kaikkein oleellisimpia kysymyksiä voitoista puhuttaessa, vaan että voittojen keskiössä on positiivinen voitto, tuotantoprosessi, joka lisää tavaroiden määrää.

Marxin mukaan positiivista voittoa ei voi olla ilman lisätyöaikaa (surplus labor time). Jos työläisten on tehtävä vaikkapa 4 tuntia töitä uusintaakseen kollektiivisesti oman olemassaolonsa edellytykset (~keskimääräistarpeet), voivat he vasta tämän yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan jälkeen tuottaa positiivista lisätuotetta (positive surplus product). Suhteessa voittoihin Shaikh nostaa tässä mielessä kiinnostavan kysymyksen esille: mitä tapahtuu jos lisätyötä ei ole ja myyntihinnat nousevat sisäänostohintojen yläpuolelle?

Positiivista nimellisvoittoa (positive aggregate nominal profit) voi esiintyä vaikka myyntihinnat olisivat sisäänostohintoja kalliimpia. Todellinen kokonaisvoitto (aggregate real profit) pysyy kuitenkin nollassa myyntihintojen nousun aiheuttaman tuotantokustannusten nousun vuoksi. Tämän vuoksi todellisia liiketoiminnan voittoja – jatkuvia yritysvoittoja – pitää mitata rinnakkain yritystoiminnan ylläpidon kustannusten kanssa.

Toisin sanoen: Voittoja pitää mitata niin, että samoja hintoja sovelletaan panoksiin ja tuotoksiin.

Positiivista voittoa ei siis voi olla ilman lisätyöaikaa. Tästä huolimatta kokonaisvoitto voi vaihdella kun tavaroiden suhteelliset hinnat muuttuvat, silloinkin kun lisätuote (lisätyöajalla tehty tuote) pysyy samana. Vaikka voitto on lisätyön heijastus, kierron peili on kiero. Tämä tuottaa Shaikhin mukaan kuuluisan transformaatio-ongelman. Tämän tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan on kysyttävä kuinka ja miksi voitto voi itsenäisesti vaihdella suhteessa määrällisiin aineellisiin muutoksiin (physical quantities).

Vastaus piilee Shaikhin mukaan siinä, että tavaroiden suhteellisten hintojen muutoksilla on erilaisia vaikutuksia tulo- ja pääomakiertojen piireihin. Tällöin niistä voi syntyä siirtoja näiden piirien välillä vaikka kierrossa olevan kokonaisraha-arvon määrä pysyisi samana. Kokonaisvoitto on sekoitus kahta Steuartin esittämää komponenttia.

Lopuksi

Elämmekö vaihtotalous-tyyppisessä markkinataloudessa vai kasvupakkojen määräämässä kapitalismissa? Voimme kysymyksen kohdalla palata tulo- ja pääomakierron ajatukseen, joka tiivistää joukon luvun keskeisiä ideoita.

Shaikhiin perustuen voi tuoda esille, ettei pohjimmiltaan tulojen kiertokulkuun kiinnittyvä valtavirtainen talousteoria pysty käsittelemään kapitalismin luonnetta. Talouden kiertokulku ei ole umpio – itsensä tasapainottava tulokierto – vaan jatkuvasti paisuva tavaratuotanto, laajeneva pääoman kiertokulku. Investoimalla pääomakiertoon rahaa pyritään tekemään lisää rahaa, mutta rahamuotoisten voittojen loputon lähde ei voi olla pelkät siirrot kirjanpidon kategorioiden välillä, vaan maailmaan on tuotettava uusia tavaroita. Jos reaalisia voittoja ei ole saatavilla, pääoma näivettyy, talouden kierto hiipuu, eikä tavaroita tule enää kierron piiriin.

PÄÄOMA JA VOITTO