Todellisen kilpailun teoria

Klassisessa poliittisessa taloustieteessä voiton merkitys on ohittamaton. Yritykset ovat aktiivisia voiton tavoittelijoita, jotka eivät tyydy passiivisesti markkinoiden niille antamaan voittoon. Voittomotiivin johdattelemana ja pääomasuhteen sääntelemänä pääomia muunnetaan taloudellisessa kilpailussa suuremmiksi määriksi pääomaa, voittoja muutetaan suuremmiksi määriä voittoja. Yksittäiset pääomat pyrkivät laajentamaan toimintaansa. Näin tehdessään ne kuitenkin väistämättä törmäävät toisiin pääomiin. Tavoitellessaan voittoja yksittäiset pääomat joskus onnistuvat, joskus ainoastaan säilyvät hengissä ja joskus menehtyvät kokonaan. Tämä on todellista kilpailua (real competition).

Anwar Shaikhin mukaan todellinen kilpailu on kapitalistisen tuotantotavan keskeisin sääntelevä mekanismi. Tämä mekanismi on monimutkainen, mutta sen toiminta on mahdollista tehdä ymmärrettäväksi. Todelliseen kilpailuun kuuluu paitsi alueiden valtaaminen (kamppailu markkinaosuudesta) myös kustannusten leikkaaminen uuden tuotantoteknologian käyttöönoton ja työvoiman karsimisen avulla (varustelukilpailu). Teollisuudenalan sisällä todellinen kilpailu johtaa samanaikaisesti hintojen yhtäläistymiseen ja voittoasteiden eriytymiseen. Tuotannonalojen välillä se johtaa voittoasteiden turbulenttiin tasoittumistendenssiin sekä paineeseen ottaa käyttöön yleistä voittoastetta laskevaa pääomaintensiivistä tuotantoteknologiaa.

Todellisen kilpailun teoria on Shaikhin kapitalistisen talouden toimintaa koskevan ajattelun kruununjalokivi.

Sääntelevän pääoman käsite

Millä edellytyksillä tietylle tuotannonalalle voi investoida? Shaikh kutsuu niitä tuotantoteknologioita, joille uudet investoinnit kohdistuvat säänteleviksi pääomiksi (regulating capital). Nimitys sääntelevä pääoma viittaa parhaaseen mahdolliseen vapaasti käyttöönotettavaan tuotantomenetelmään. Yksinkertaisimmassa tapauksessa on käytössä yksi tuotantomenetelmä tai joukko saman tuottavuuden menetelmiä ja pääomia. Tällainen tilanne ei kuitenkaan ole todellisen kilpailun teorian kannalta kovin mielenkiintoinen.

Todellisuudessa useimmilla teollisuudenaloilla on käytössä sekä vanhoja tehottomampia että uusia tehokkaampia pääomia. Vanhoilla teknologioilla on yleensä korkeammat kustannukset ja uusilla matalammat. Uusinta ja parasta tuotantoteknologiaa käyttävillä pääomilla on kilpailuetu suhteessa vanhemman “vuosikerran” pääomiin, sillä uudempaa teknologiaa käyttävät yritykset voivat tuottaa halvemmalla kuin vanhaan teknologiaan nojaavat. Jos molemmat myyvät samalla hinnalla, voitot ovat korkeammat uuden teknologian pääomilla. Modernissa teollisuudessa sääntelevä pääoma on tyypillisesti yksikkökustannuksiltaan halvin, uusinta tuotantoteknologiaa käyttävä pääoma. Koska tuottajien kustannukset tuotannonalan sisällä ovat yleensä erilaiset, hinnan yhdenmukaistuminen johtaa voittoasteiden erilaistumiseen tuotannonalan sisällä.

Joillain teollisuudenaloilla on merkittäviä rajoituksia toiminnan laajentamiselle. Esimerkiksi parhaimpia viljelymaita tai kaivoksia ei voida ottaa vapaasti käyttöön. Hyvät kultakaivokset ovat luonnostaan niukkoja. Keskeistä on huomata, että se mikä on “paras mahdollinen” vaihtelee eri teollisuudenalojen välillä. Esimerkiksi teollisessa tuotannossa uusimmat tuotantomenetelmät ja tuotteet voidaan usein nopeasti kopioida ja ottaa käyttöön toisaalla. Kilpailun dynamiikka perusteollisuudessa poikkeaa ratkaisevasti esimerkiksi kaivostoiminnasta.

Hinnan tasoittuminen teollisuudenalan sisällä

Shaikhin mukaan yritykset kilpailevat todellisessa kilpailussa markkinaosuuksista leikkaamalla hintoja ja kehittämällä uusia teknologioita ja tuotteita. Viime kädessä hintojen leikkaamista rajoittavat yritysten kustannukset. Yritys, jonka kustannukset ovat matalimmat, pystyy vahingoittamaan toista yritystä enemmän kuin toinen pystyy vahingoittamaan sitä: “Joko sinä teet sen ensin, tai ne tekevät sen sinulle” lukee todellisen kilpailun huoneentaulussa. Jos hintoja leikataan, matalimman kustannuksen tuottajalla on korkein ylläpidettävissä oleva voittoaste. Tässä tilanteessa tuotantoteknologian valinnassa pätee matalimman kustannuksen periaate.

Samoilla markkinoilla toimivien yritysten myyntihinta on sidottu hintajohtajan myyntihintaan, sillä ostajat liikkuvat matalamman hinnan perässä. Ostajien käytöksen vuoksi tuottajien on seurattava hintajohtajaa ja laskettava hintojaan taatakseen riittävän kysynnän tuotteille: heidän täytyy pitää hintansa iskuetäisyydellä toisistaan. Yritykset siis asettavat hinnat, mutta eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Hinnat eivät kuitenkaan yleensä koskaan tasoitu täydellisesti, koska mm. sijainti, tuotedifferentaatio, laatu, maine, takuu, tuotepalvelut, yms. vaikuttavat hintaan, jonka kuluttaja on valmis maksamaan. Tästä huolimatta matalimmilla kustannuksilla tuottavilla pääomilla on todellisen kilpailun teoriassa aina yliote, sillä ne voivat tarpeen tullen leikata hintojaan muita enemmän.

Todellisen kilpailun teoriassa sääntelevät pääomat toimivat hintajohtajina, koska niillä on matalimmat kustannukset sääntelevissä olosuhteissa (so., olosuhteissa, joissa pääomat kykenevät laajentumaan ja luomaan lisätarjontaa). Muut pääomat ovat hintaseuraajia, joiden voitot määrittää hintajohtajan asettaman hinnan ja hänen omien kustannuksiensa erotus. Koska yritysten myyntihinnat tasoittuvat, mutta niiden yksikkökustannukset ovat erilaisia, pääomien voittomarginaalit väistämättä eroavat toisistaan. Samoin voittoasteet eriytyvät teollisuudenalan sisällä eri pääomien välillä, koska myyntihinnat tasoittuvat, mutta pääoma- ja kustannusrakenteet ovat erilaisia.

Voittoasteen tasoittuminen teollisuudenalojen välillä

Klassiseen taloustieteeseen kuuluu ajatus, että sijoittajat hakeutuvat suurempia voittoasteita kohti. Uudet investoinnit tehdään sen perusteella, mitä voitto-odotuksia uusimmat tekniikat tietyllä tuotannonalalla antavat. Koska sijoittajat liikkuvat joukkona yhdelle tuotannon alueelle, tarjonta lisääntyy sen piirissä. Tämä tarjonnan lisääntyminen puolestaan lisää tuotantokapasiteettia ja painaa hintatasoa ja voittoja alaspäin kyseisellä tuotannonalalla.

Pääomien liikkuminen teollisuudenalojen välillä johtaa voittoasteiden tasoittumiseen. Shaikh kuitenkin korostaa, että tämän tasoittumisen täsmällinen luonne on ymmärrettävä oikein. Todellisen kilpailun teoriassa voittoasteet tasoittuvat turbulentisti eri teollisuudenalojen välillä laihojen ja lihavien vuosien syklin kuluessa.

Todellisen kilpailun teoriassa voittoasteet tasoittuvat säänteleviin pääomiin tehtävien uusien investointien välillä. (Tarkasti ottaen Shaikh puhuu sääntelevien pääomien inkrementaalisesta, uusia investointeja koskevasta, voittoasteesta tuotannonalojen välillä tasoittuvana voittoasteena.) Se ei tarkoita esimerkiksi yritysten tai kansanatalouksien voittoasteiden tasoittumista. Se ei myöskaan tarkoita keskimääräisten voittoasteiden tasoittumista. Minä tahansa yksittäisenä vuotena sääntelevät voittoasteet vaihtelevat eri teollisuudenalojen välillä.

Todellisen kilpailun tendenssit

Todellinen kilpailu toimii taloudenpitäjien tietoisen toiminnan tahattomien seurausten kautta. Esimerkiksi hintojen tasoittuminen teollisuudenalan sisällä on prosessi, johon kukaan ei pyrkinyt. Silti se on markkinaprosessin lopputulos. Kuluttajat etsivät halvempaa tuotetta ja yritykset yrittävät saada tuotteensa myytyä. Tuloksena on hintojen yhtäläistyminen markkinoilla. Todellisessa kilpailussa tasapainottuminen näyttää kaaokselta. Järjestys ei näy pysäytetyssä kuvassa vaan vasta liikkeessä. Miten todellinen kilpailu vaikuttaa yleiseen voittoasteeseen maailmassa, jossa tuotantotekniikka jatkuvasti muuttuu ja pääomat käyvät vanhanaikaisiksi?

Todellisessa kilpailussa yritykset kohtaavat jatkuvasti heilahtelevat markkinahinnat ja epävarman tulevaisuuden. Shaikh kysyy, millä tavalla ne voivat parhaiten turvata tulevaisuutensa? Hänen mukaansa varmin tapa turvata menestys todellisessa kilpailussa on investoida matalimman kustannuksen teknologiaan, sillä tällainen tuotantomenetelmä pysyy varmimmin kannattavana kustannusten, hintojen ja kannattavuuden heilahteluissa, jossa tulevaisuus on aina enemmän tai vähemmän epävarma.

Yleensä matalammat toimintakustannukset saavutetaan korkeampien pääomakustannusten hinnalla. Todellisessa kilpailussa vallitsee suuruuden ekonomia. Voittomarginaalien ja tuotantolaitoksen koon välillä on positiivinen korrelaatio, koska suuremmilla laitoksilla on keskimäärin matalammat kustannukset. (Voittomarginaalit lasketaan voittojen määrä jaettuna tuotannon arvo, kun taas voittoaste lasketaan voiton määrä jaettuna pääomakanta. Näin ollen voittomarginaali ja voittoaste voivat hyvinkin liikkua eri tavoin.) Hintoja ja kustannuksia leikkaavat yritykset valitsevat Shaikhin argumentaation mukaan matalamman kustannuksen tuotantomenetelmät, joiden yleinen käyttöönotto merkitsee laskevaa voittoastetta, vaikka reaalipalkka pysyy vakiona. Vaikka yritykset eivät tuotantotekniikkaa valitessaan tavoittele yleisen voittoasteen laskua, se on kuitenkin kapitalismissa usein seurauksena.

Advertisement

PÄÄOMA JA VOITTO

Voitto on kapitalismia liikuttava voima. Jos pääoma ei löydä voittoa tuottavia sijoituskohteita, se näivettyy. Anwar Shaikh kysyy kirjansa kuudennessa luvussa Capital and Profit, mitä pääoma sitten on. Tässä alustuksessa keskitytään joihinkin Shaikhin luvussa 6 esittämiin pääomaa ja voittoa koskeviin perusajatuksiin.

Pääomakierto ja voittofunktio

Pääomaa käytetään voiton teon prosessissa. Tavarankierron yksinkertaisessa muodossa tavaran vaihtaminen rahaan ja taas uuteen tavaraan tapahtuu vaihtokauppa-periaatteella:

TAVARA – RAHA – TAVARA (T – R – T)

Tässä niin sanotussa tulojen kiertokulussa (the circuit of revenue), eli yksinkertaisessa tavarankierrossa esim. työntekijä myy työvoimaansa markkinoilla, saa palkan ja kuluttaa sen hyödykkeisiin ja rahoitusvarallisuuseriin (financial assets) edelleen samoilla markkinoilla. Raha liikkuu poispäin kuluttajasta ja lopputulos on plus miinus nolla, koska tavarat vain vaihtavat omistajaa.

Marxin näkemys pääoman kiertokulusta tarjoaa puolestaan päinvastaisen, mutta erinomaisen tavan tunnistaa ja identifioida pääoma. Marxin kuuluisa kaava on:

R – T – R’

Tässä pääoman kiertokulussa (the circuit of capital) alun perin investoitu raha (R) palaa takaisin investoijalle lisärahan (‘) kanssa. Kyseessä ei ole retorinen silmänkääntötemppu, vaan Shaikhin mukaan pääoman kiertokulkua määrittää pääoman tarkoitus: kierrossa olevat tavarat ovat kierrossa vain, jotta ne voisivat tuottaa voittoa. Rahamääräinen investointi tuotantoon tehdään voittoa silmällä pitäen, ja kaikki pääomakierron vaiheet ovat tämän voittofunktion osia.

Tästä seuraa johtopäätös, että toiminnan tarkoitus määrittelee funktion. Pääomamuodossa investoitu ja kulutustarkoituksessa kulutettu raha ovat kaksi eri asiaa: ostatko hedelmän syödäksesi sen vai myydäksesi sen voitolla. Kädessä olevan kolikon tuijottaminen hyödyttää yhtä paljon voittofunktion ymmärtämisessä kuin lasin tiputtaminen lattialle painovoimalain hahmottamisessa.

Tulojen ja pääoman kiertokulut kuitenkin vaikuttavat toisiinsa, koska esimerkiksi työntekijöiden palkat ovat osa yritysten pääomamenoja (capital expenditure) samalla kun palkoilla ostetut hyödykkeet ja rahoitusvarallisuuserät ovat osa yritysten voittomotivoitunutta myyntiä. Kaikella työvoiman aktiivisuudella tai kaikilla tuotantovälineillä ei ole pääomafunktiota, vaan vain jos ne toimivat pääoman kiertokulun piirissä, eli ovat pääomakierron osia voiton tekemiseksi.

Kaksi kokonaisvoittojen lähdettä

Klassiset taloustieteilijät tunnistivat kaksi ongelmaa suhteessa mataliin voittoihin:

1. tuotanto-ongelman, jossa yritykset eivät kykene tuottamaan riittävästi hyödykkeitä, ja;
2. realisointiongelman, jossa yritykset eivät kykene myymään tuottamiaan hyödykkeitä.

Koska taloustieteilijät kuitenkin tunnistivat yritysten kyvyn mukauttaa tuotantoaan toivotulle tasolle ja sopeuttaa tarjontansa markkinakysyntään, he kysyivät fundamentaalisemman kysymyksen: mikä määrittää kokonaisvoiton suuruuden niissä olosuhteissa, joissa yritykset kykenevät myymään kollektiivisesti tuottamansa tavarat?

Sir James Steuart esittää, että kokonaisvoitto (aggregate profit) muodostuu kahdesta lähteestä:

1. positiivisesta voitosta, eli prosessista, joka lisää yleisen hyvän määrää, ja;
2. suhteellisesta voitosta, eli prosessista, jossa tehdään siirtoja olemassa olevan varallisuusvarannon sisällä.

Shaikh antaa suhteellisen voiton ideasta esimerkin. Tulet kotiisi ja huomaat, että upouusi TV:si on varastettu. Kirjanpidon näkökulmasta kotitaloutesi varallisuus on nyt laskenut 500€. Murtovaras saa varastetusta telkkarista 200€ panttilainaamosta, josta se taas myydään 500 euron hintaan eteenpäin, josta panttilainaajalle jää 300 euron nettovoitto. Näin ollen kehkeytynyt kokonaisvoitto on 300€. Toisaalta tämä siirto kierron sisällä on vähentänyt 300€ kotitalouksien kokonaisvarallisuutta, koska sinä hävisit 500€, murtovaras sai 200€ ja TV:n ostaja maksoi 500€.

Keskeinen idea on, että kotitalousvarallisuuden menetys kirjataan tulojen kiertokulun piirissä, kun taas pääoma-arvon lisäys kirjataan pääoman kiertokulun piirissä. Kokonaiskirjanpidossa ne tasoittuvat, mutta eivät liikekirjanpidossa, jossa voitot sijaitsevat. Pelkät siirrot kiertojen välillä lisäävät kokonaisvoittoja vaikkeivät varsinaiset varallisuusarvot ole maailmassa lisääntyneet.

Marx ja positiivinen voitto

Vaikka Marx oli kiinnostunut myös suhteellisista voitoista (hän kutsuu niitä luovutusvoitoiksi), keskittyy hän positiivisiin voittoihin. Marxin argumentti on, että positiivisia voittoja esiintyy, vaikka kaikki tavarat myytäisiin arvostaan. Tämän tarkoitus oli alleviivata, etteivät epätasainen tulonjako tai tulonsiirrot ole kaikkein oleellisimpia kysymyksiä voitoista puhuttaessa, vaan että voittojen keskiössä on positiivinen voitto, tuotantoprosessi, joka lisää tavaroiden määrää.

Marxin mukaan positiivista voittoa ei voi olla ilman lisätyöaikaa (surplus labor time). Jos työläisten on tehtävä vaikkapa 4 tuntia töitä uusintaakseen kollektiivisesti oman olemassaolonsa edellytykset (~keskimääräistarpeet), voivat he vasta tämän yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan jälkeen tuottaa positiivista lisätuotetta (positive surplus product). Suhteessa voittoihin Shaikh nostaa tässä mielessä kiinnostavan kysymyksen esille: mitä tapahtuu jos lisätyötä ei ole ja myyntihinnat nousevat sisäänostohintojen yläpuolelle?

Positiivista nimellisvoittoa (positive aggregate nominal profit) voi esiintyä vaikka myyntihinnat olisivat sisäänostohintoja kalliimpia. Todellinen kokonaisvoitto (aggregate real profit) pysyy kuitenkin nollassa myyntihintojen nousun aiheuttaman tuotantokustannusten nousun vuoksi. Tämän vuoksi todellisia liiketoiminnan voittoja – jatkuvia yritysvoittoja – pitää mitata rinnakkain yritystoiminnan ylläpidon kustannusten kanssa.

Toisin sanoen: Voittoja pitää mitata niin, että samoja hintoja sovelletaan panoksiin ja tuotoksiin.

Positiivista voittoa ei siis voi olla ilman lisätyöaikaa. Tästä huolimatta kokonaisvoitto voi vaihdella kun tavaroiden suhteelliset hinnat muuttuvat, silloinkin kun lisätuote (lisätyöajalla tehty tuote) pysyy samana. Vaikka voitto on lisätyön heijastus, kierron peili on kiero. Tämä tuottaa Shaikhin mukaan kuuluisan transformaatio-ongelman. Tämän tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan on kysyttävä kuinka ja miksi voitto voi itsenäisesti vaihdella suhteessa määrällisiin aineellisiin muutoksiin (physical quantities).

Vastaus piilee Shaikhin mukaan siinä, että tavaroiden suhteellisten hintojen muutoksilla on erilaisia vaikutuksia tulo- ja pääomakiertojen piireihin. Tällöin niistä voi syntyä siirtoja näiden piirien välillä vaikka kierrossa olevan kokonaisraha-arvon määrä pysyisi samana. Kokonaisvoitto on sekoitus kahta Steuartin esittämää komponenttia.

Lopuksi

Elämmekö vaihtotalous-tyyppisessä markkinataloudessa vai kasvupakkojen määräämässä kapitalismissa? Voimme kysymyksen kohdalla palata tulo- ja pääomakierron ajatukseen, joka tiivistää joukon luvun keskeisiä ideoita.

Shaikhiin perustuen voi tuoda esille, ettei pohjimmiltaan tulojen kiertokulkuun kiinnittyvä valtavirtainen talousteoria pysty käsittelemään kapitalismin luonnetta. Talouden kiertokulku ei ole umpio – itsensä tasapainottava tulokierto – vaan jatkuvasti paisuva tavaratuotanto, laajeneva pääoman kiertokulku. Investoimalla pääomakiertoon rahaa pyritään tekemään lisää rahaa, mutta rahamuotoisten voittojen loputon lähde ei voi olla pelkät siirrot kirjanpidon kategorioiden välillä, vaan maailmaan on tuotettava uusia tavaroita. Jos reaalisia voittoja ei ole saatavilla, pääoma näivettyy, talouden kierto hiipuu, eikä tavaroita tule enää kierron piiriin.