Klassinen rahateoria

Luvussa 5: Exchange, Money and Price Shaikh rakentaa rahateoriansa klassisen poliittisen taloustieteen, ja erityisesti Karl Marxin rahateorian, perusperiaatteille. Marx rajaa teoksessaan Poliittisen taloustieteen arvostelua (1859) käsittelynsä niihin rahan muotoihin, jotka syntyvät välittömästi tavarankierrosta eli tuotteiden vaihdon seurauksena. Hän keskittyy erityisesti tilanteeseen, jossa tavarat hinnoitellaan suhteessa tiettyyn rahatavaraan, kuten kultaan. Jos mikään yksittäinen tavara ei olisi keskeinen hinnanmuodostuksen kannalta, rahajärjestelmä toimisi Marxin mukaan toisin. Marx kuitenkin toteaa, että näiden rahan kehittyneempien muotojen, kuten fiat-rahan ja pankkijärjestelmän synnyttämän luottarahan, analyysi kuuluu tuotanto- ja kiertoprosessin korkeamman vaiheen analyysiin. Korkeamman vaiheen käsittely jäi Marxilta kesken – kuten tunnettua, hän ehti julkaisemaan taloustieteellisestä pääteoksestaan Pääomasta vain ensimmäisen niteen. Marxin rahateoria pätee Shaikhin mukaan näin ollen vuosiin 1939/40 saakka, mihin asti kulta toimii yleisesti rahatavarana.

Shaikh kuitenkin omaksuu Marxin lähtökohdan: raha on tavarantuotannon välttämätön elementti. Markkinavaihto, joka jäsentää tavarantuotantoa kapitalismissa, on kuitenkin vain yksi mahdollinen tapa jakaa tuotettuja tavaroita – erotuksena välittömästä distribuutiosta tai lahjataloudesta.

Modernin rahan alkuperä

Raha on vaihdon kielioppia, joka syntyy välttämättä vaihtokaupan laajentuessa ja vakiintuessa. Välittömässä vaihtokaupassa tavaralla, kuten viljalla, on yhtä monia eri “vaihtokursseja” kuin markkinoilla on tavaroita; takki voidaan vaihtaa kahteen kyynärään kangasta tai kymmeneen astiaan viljaa, ja niin edelleen. Kun vaihto yleistyy, yksi tavara – kuten suola tai kulta – vakiintuu yleiseksi vastikkeeksi. Samoin kuin kieliopin tapauksessa, valtio kodifioi rahan ja ottaa sen hallintaansa, mutta raha, sen enempää kuin kielioppi, ei ole valtion keksimä.

Niin yksityiset toimijat kuin valtiotkin ovat toistuvasti laskeneet liikkeelle rahaa, jonka metallipitoisuus on sen nimellisarvoa alempi. Rahanimet ovatkin alun perin metallien painomittoja, joista rahanimet ovat ajan kuluessa erkaantuneet. Vähempiarvoiset kolikot toimivat kuitenkin paikallisilla markkinoilla arvon merkkeinä. Rahan universaali validisuus tulee sitä merkittävämmäksi, mitä kauemmaksi paikallistasolta siirrytään. Niinpä kulta on yleensä toiminut rahatavarana maailmanmarkkinoilla.

1600-luvun alussa lontoolaiset kultasepät kirjoittivat asiakkailleen talletustositteita, joilla säästäjät puolestaan ryhtyivät suorittamaan maksuja. Näin talletustositteet alkoivat kiertämään maksuvälineinä. Se tosiasia, etteivät tallettajat tavallisesti nosta rahojaan samanaikaisesti, antaa pankeille tilaisuuden luoda maksuvälineitä kuin tyhjästä. Niinpä pankkiirit oppivat pian normaalioloissa vaaditun reservien määrän. Laitoksista, jotka olivat aloittaneet talletusinstituutioina, tuli luottoa ja siten myös maksuvälineiden määrää laajentavia pankkeja.

Kun valtio laskee rahaa liikkeelle, valtion lisääntynyt kulutus voi lisätä kierron tarvitsemaa rahamäärää, mutta rahan liikkeellelasku voi myös johtaa rahan arvon laskuun. Näin tapahtui kontinentaaliksi nimetylle setelirahalle Yhdysvalloissa vuosina 1775-9 sekä Ranskan vallankumouksen ajan assignaatille. Seuraavat fiat-raha kokeilut johtivat vielä pelottavampiin inflaatiolukemiin, kuten 1923 Saksassa.

Taloudeltaan vakaammissa maissa inflaatio on ollut huomattavasti hillitympää. Esimerkiksi USA:ssa rahan arvo on vuosittain laskenut alle neljä prosenttia vuodesta 1940 vuoteen 2008. Toisaalta tämä tarkoittaa, että Yhdysvaltain hintataso on noussut mainittuna aikana 14-kertaiseksi. Sotien jälkeen Iso-Britanniassa keskimääräinen inflaatio (5,6%) ja hintojen 39-kertaistuminen vastaa kuuluisaa Rooman imperiumin rahan arvon laskua 150-301 j.a.a. Taloushistorioitsijat ovat pitäneet tätä “katastrofaalista” inflaatiota yhtenä mahdollisena selityksenä Rooman imperiumin tuholle.

Millainen teoria selittäisi nämä hintatason heilahdukset?

Teorioita hintatasosta

Rahan kvantiteetti- eli määräteoria johtaa kansallisen hintatason liikkeellä olevan rahan määrästä. Tätä teoriaa kannattivat muun muassa David Hume sekä David Ricardo, ja sillä on merkittävä rooli myös nykytaloustieteessä.

Muun muassa Thomas Tooke, Marx ja modernit keynesiläiset puolestaan kääntävät kausaation päinvastaiseen suuntaan: hintataso määrittää kierrossa tarvittavan rahan määrän, joka tietenkin riippuu myös rahan kiertonopeudesta. Rahan tarjonta on siis endogeenista. Rahan määrä ei selitä hintatasoa, toisin kuin kvantiteettiteoria olettaa.

Uusklassisen täystyöllisyyden oletukselle perustuvan kvantiteettiteorian mukaan rahan tarjonnan tulisi kasvaa samassa suhteessa kuin tuotanto kasvaa. Tämän teorian täystyöllisyysoletus implikoi, että pitkän aikavälin tuotos riippuu työn tarjonnasta. Klassiset taloustieteilijät sen sijaan olettivat, että tuotoksen kasvu riippuu investointien kannattavuudesta, mikä ei edellytä täystyöllisyyttä.

Modernien endogeenisen rahan teorioiden, eli lähinnä keynesiläisten, mukaan työttömyys on kapitalistisessa tuotantotavassa normaalitila – toisin kuin kvantiteettiteoriassa oletetaan. Kun kokonaiskysyntä nousee, myös tuotanto ja työllisyysaste kasvavat. Kokonaiskysynnän lisääminen aiheuttaa inflaatiota vasta täystyöllisyyttä lähestyttäessä.

Marxin teoria hintatasosta

Koska yleinen hintataso määrittää kierrossa tarvittavan rahan määrän, yleisen hintatason teoria on keskeinen Marxin rahateorialle. Marxin julkaistuissa teoksissa esitetty rahateoria rajoittuu eksplisiittisesti sellaisiin rahajärjestelmiin, joissa jokin rahatavara toimii hinnoittelun välineenä. Kulta lakkasi toimittamasta tätä roolia 1930-luvun laman aikana.

Kun hinnat mitataan viime kädessä kullassa, pitkän aikavälin yleinen hintataso riippuu Marxin mukaan kahdesta tekijästä. Yhtäältä hintatasoon vaikuttaa kullan valmistamisen suhteellinen vaikeus. Jos vaikkapa kullan kaivaminen helpottuu teknologisen kehityksen seurauksena nopeammin kuin muiden tavaroiden tuottaminen, kilpailu pakottaa kullan halpenemaan suhteessa muihin tavaroihin. Kultaan sidottua rahaa tarvitaan tällöin enemmän jokaisen vaihtotapahtuman yhteydessä ja hintataso nousee. Yleensä tällaiset muutokset ovat kuitenkin varsin hitaita.

Toisaalta hintataso riippuu rahan ja kullan vaihtokurssista. Kurssi voi olla joko kiinteä tai kelluva. Esimerkiksi keskuspankki saattaa yrittää pitää vaihtokurssin kiinteänä siten, että se lupaa vaihtaa aina tietyn määrän kultaa tiettyyn määrään rahaa. Tällöin hintataso asettuu kullan työarvon ja keskuspankin määräämän kiinteän kurssin mukaiseksi. Keskuspankki ei kuitenkaan voi asettaa kurssia vapaasti, vaan se joutuu toimimaan tavarakierron määrittämän rahan kysynnän puitteissa. Mikäli vaihtokurssi kelluu eikä hintoja aseteta suhteessa kultaan, yleinen hintataso vapautuu suhteestaan kultaan.

On syytä huomata, että rahan määrän poikkeuksellinen lisääntyminen, esimerkiksi kultaryntäyksen tai valtion rahanpainannan yhteydessä, ei välttämättä nosta suoraviivaisesti hintatasoa. Tämä johtuu siitä, että rahan määrän lisääntyminen stimuloi tavallisesti tavaroiden tuotantoa. Kierrossa olevien tavaroiden määrä puolestaan vaikuttaa taloudessa tarvittavan rahan määrään. Mikäli tavaroita siis vaihdetaan enemmän ja useammin, vaihdon ylläpitämiseksi tarvitaan myös enemmän rahaa. Koska rahan lisääntyminen johtaa kiertävien tavaramäärien lisääntymiseen, rahan lisääntyminen nostaa hintatasoa vain epälineaarisesti,

Kullan kysyntä nousi kultakannan efektiivisesti lakattua 1930-luvun alussa. Vuodesta 1933 vuoteen 2009 kullan dollarihinta on lähes 47-kertaistunut. Kulta toimii epävarmoina aikoina arvon säilyttäjänä ja toimii indeksinä pitkille sykleille.

Fiat-raha

Shaikh katsoo, että Marxin rahateoria pätee fiat-rahaan niin kauan kuin rahatavara toimii hinnoittelun välineenä, kuten oli kontinentaalien tai assignaattien tapauksessa. Kun kulta ei enää toimi hintojen asteikkona, hintataso riippuu suoraan makrotaloudellisista tekijöistä. Samalla voittoasteiden tasoittuminen eri tuotannonalojen välillä määrää yhä edelleen suhteellisia hintoja.

Tavaroiden hinnat voidaan yhä edelleen ilmaista kullassa, mutta kausaatio kullan ja muiden tavaroiden hintojen välillä muuttuu. Absoluuttisesta hintatasosta tulee polkuriippuvainen. Ei ole enää olemassa “normaalitasoa”, jonka määrittäisi kullan tuottamisen suhteellinen vaikeus. Kun kulta ei toimi enää välineenä, jossa hinnat ilmaistaan, kullan markkinahinnan nousu ei myöskään vaikuta yleiseen hintatasoon.

Shaikh rakentaa endogeenisen rahan teoriaa klassisen poliittisen taloustieteen keskeisestä lähtökohdasta käsin: pääomien kasaantuminen riippuu kannattavuudesta.

Fiat-rahan ja modernin luottojärjestelmän erikoisuus on siinä, että kokonaiskysyntä voi kasvaa määrättömästi suuremmaksi kuin tavaroiden potentiaalinen tarjonta. Tarjonnan kasvun rajana taas on marxilaisessa teoriassa voittoaste – ei työvoiman tarjonta.

Shaikhin mukaan modernin inflaation selittämisen edellyttämät muuttujat ovat 1) kasvu ja voittoaste sekä 2) ylimääräinen kysyntä. Palaamme näihin kysymyksiin tarkemmin myöhemmässä blogauksessa.

Lokakuun 15-16. päivä blogi matkaa Tukholmaan Marx 2016 -konferenssiin kuuntelemaan Anwar Shaikhin keynote-luentoa. Ne, jotka eivät pääse paikalle, voivat aina kuunnella Capitalism -kirjaan liittyvää luentosarjaa netistä.

p.s. Ensimmäinen suomalainen arvio Capitalism -teoksesta on ilmestynyt. Lisää arvioita on luvassa.

Mainokset
Klassinen rahateoria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s